Francis Frangipane: Love Me Where You’re At
Olen huomannut, että etsiessämme Herran kasvoja kaikkein vaikeimmat vaiheet elämässämme voivat kääntyä mitä ihanimmalla tavalla läpimurroiksi, missä Jumalan rakkaus ilmestyy elämäämme. Minun kohdallani sellainen jakso elämässäni oli vuosina 1979-1981. Se seurakuntien yhteenliittymä, minkä puitteissa minä tein työtä, oli vajonnut hengellisen itsepetokseen. Ei ainoastaan käynyt niin, että sen opillisiin ydinkohtiin sekoitettiin aina vain lisää New Age -vaikutteita, vaan moraalittomuus luikerteli sisään ja avainpaikoilla olevat johtajat hylkäsivät vaimonsa ja lähtivät toisten naisten perään.
En voinut olla enää hiljaa. Sen tuloksena lähdin seurakunnastani Detroitista, Michiganista, missä palvelin pastorina ja matkustin järjestöni aluepäämajaan Iowaan. Menin sinne vetoamaan parannuksen puolesta. Mutta tavattuani vanhempia johtajia, minua pyydettiin eroamaan koko ryhmästä.
Siinä sitten olimme – olimme eronneet seurakunnastamme, meillä ei ollut rahaa, meillä oli neljä pientä lasta eikä meillä ollut varaa edes vaatimattomaan asuntoon. Kun epätoivoissamme etsimme asuntoa löysimme lopulta vanhan maatilarakennuksen Washingtonin maaseudulta Iowasta. Talo oli yli sata vuotta vanha, mutta se näytti kyllä vieläkin vanhemmalta. Neuvoteltuamme maanomistajan kanssa me saimme yhden vapaavuoden vuokranmaksusta sillä ehdolla, että tekisin rakennuksessa pientä kunnostusta, kuten siivousta ja maalaamista.
Vaikka niin sovittiin, rakennus vaan kaipasi paljon enemmän kunnostusta kuin kykenin tarjoamaan. Uuni ei toiminut hyvin, joten me asensimme puukamiinan keittiöön. Ensimmäinen talvi siellä sattui olemaan yksi kylmimmistä, mitä Iowassa on nähty. Jäätä kertyi talon sisäpuolelle ja sitä levisi seinille ikkunan puitteista jopa puolen metrin päähän. Kylmä tuuli laski lämpötilan sisällä 15 asteeseen ja sen allekin monta kertaa.
Pitääksemme itsemme lämpimänä öisin me sullouduimme koko perhe yhden suuren patjan päälle ruokailuhuoneeseen. Se oli noin viiden metrin päässä kamiinasta, joka oli keittiössä. Kamiinan takana oleva tuuletin puhalsi lämmintä ilmaa meitä kohti. Minun jokaöinen projektini oli tietenkin se, että yritin pitää kamiinassa riittävästi puita palamassa, että selviäisimme aamuun asti kutakuinkin lämpiminä.
Kun pidin tulta palamassa saatoin myös rukoilla ja etsiä Herran kasvoja. Siitä puukamiinasta tuli minulle eräänlainen alttari, sillä joka yö rukoillessani toin Jumalan eteen täyttymättömät unelmani ja sen kivun, mitä hengellinen yksinäisyyteni minulle tuotti. Olin kyllä selvillä siitä, että Jumala tiesi meidän tilanteemme. Vaikka meillä ei oikeastaan ollut mitään, hän ilmaisi itsensä meille pienissä asioissa monen monituisen kertaa. En vain tiennyt, mitä Jumala tahtoi minusta.
Kun aikaa kului, meille syntyi yksi lapsi lisää, ja sen lisäksi otimme hoiviimme nuoren tytön Vietnamista ja niin meillä oli kuusi lasta. Kun perhe kasvoi, se pieni alue siinä puukamiinan ympärillä tuli minulle aina vain pyhemmäksi. Jopa kesällä saatoin istua tuolilla kamiinan vieressä ja rukoilla ja ylistää Herraa.
Toivoisinpa voivani sanoa, että löysin uuden ilon Herrassa tuona aikana, mutta totta puhuen – vaikka ajan mittaan sopeuduinkin tilanteeseeni – tunsin itseni yhä surkeammaksi tapaukseksi. Olimme hyvin köyhiä (ansaitsin tuskin 6000 taalaa vuodessa), mutta enemmän kuin köyhyys minua painoi huoli siitä, että olin jotenkin ajautunut pois Jumalan tahdosta. Rukoilin lakkaamatta: ”Herra, mitä sinä haluat minusta?”
Tällaista Herran etsimistä kului kolmisen vuotta ja minun sisälläni oli edelleen tyhjyyden tunne. Mikä oikein oli Jumalan tahto elämässäni? Olin alkanut pitää raamattupiiriä joitain kertoja ja puhuin pariin otteeseen eri kirkoissa, mutta minulla oli hyvin piintynyt käsitys, että minun piti saada olla pastori, ja ennen kuin aloitin taas kokoaikaisen hengellisen työn, pelkäsin menettäneeni kosketuksen siihen, mikä oli Jumalan kutsu omassa elämässäni.
Vaikka minulla oli hengelliseen työhön nähden tällainen sisäinen tyhjyyden tunne, kasvoin silti hengellisesti koko ajan, erityisesti sellaisilla alueilla, jotka aiemmin olivat jääneet paitsioon. Kävin nälkäisenä läpi evankeliumeja tutkiakseni niitä ja ollakseni kuuliainen Kristuksen sanalle. Olin aikaisemmin alitajuisesti määritellyt menestyvän hengellisen työn sellaiseksi, joka riippui minun suorituksestani. Tuona aikana Herra yksinkertaisesti muutti minua, jotta minusta tulisi vain Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi. Ja joistakin asioista, joita olin pitänyt raamatullisina, aloin huomata, että ne olivatkin vain uskonnollista perinnettä. Herra halusi, että tekisin tarkkaa inventaariota sydämessäni ja pääsisin selville niistä muutamista totuuksista, joiden puolesta olisin halukas kuolemaan. Hän sanoi, että minun pitäisi elää niiden totuuksien hyväksi, joiden puolesta olisin valmis kuolemaan.
Suoraan sanoen sellaiset asiat kuin ylöstempauksen ajankohta ja jumalanpalvelustyylin erilaiset vivahteet ja hengelliset lahjat putosivat tärkeysjärjestyksessä alaspäin, vaikka pidinkin niitä yhä tärkeinä. Minun huomioni keskipisteeseen nousi intohimo tulla Jeesuksen Kristuksen todelliseksi seuraajaksi: oppia kuuliaisuutta hänen opetuksilleen ja lähestymään elämää vähemmän kriittisesti ja oppia olemaan liikkeellä rohkaisevammalla asenteella. Huomasin myös, että aloin vapaammin ottaa vastaan muilta ja oppia uskovilta, jotka edustivat eri suuntauksia ja näkökantoja.
Nämä muutokset, jotka olivat syviä ja kestäviä, ottivat tietenkin aikansa ja tapahtuivat melkeinpä huomaamatta. Ne tapahtuivat hiljaisesti sydämen tasolla ja vasta jälkeenpäin saatoin huomata itsekin, mitä Herra oli tehnyt. Minulla oli oikeastaan koko ajan tunne, että olin ajautunut pois Jumalan tahdon tieltä. Rukoukseni oli, että saisin tulla tuntemaan Herran suunnitelman elämääni varten – ja se rukous jatkui päivittäin. (jatkuu)
Francis Frangipane
Copyright © 2009 Francis Frangipane
Julkaistu luvalla. Francis Frangipane toimii pastorina Yhdysvalloissa, Cedar Rapidsissa, Iowassa. Hänen nettisivujensa osoite onwww.frangipane.org
Sana puhuttelee 